Pakko näköjään vielä palata eiliseen tekstiini. Aamusta heräilin ja alkoi yksityisviestinä puolitutulta paukkumaan palautetta:
"Oraakkelikortit näyttivät kyseessä olevan kaksoisliekkini" Damn girl 😃😃😃 Nyt skarppina! 😃 Etkö sä muka tunne miehiä paremmin? 😉 Naiset on tyhmiä saatana 😃
Pakko myöntää, sen verran meni tunteisiin että itku vielä pääsi. Vaikka tapahtumista on jo 1,5 vuotta aikaa. Ehkä se kertoo jotain siitä, kuinka traumaattista kyseisen narsistin hampaisiin joutuminen minulle oli ja kuinka kovasti töitä se vaati, että vihdoin lakkasin syyttelemästä tapahtuneesta itseäni ja omaa tyhmyyttäni. Eilisen "tilinpäätöstekstin" tarkoitus oli lähinnä vain poistaa tapahtumien aiheuttama blokki luovuuteni ja kirjoittamisintoni tieltä. Ei kertoa koko rumaa tarinaa yksityiskohtineen, ne kyllä itse tiedän ja muistan. Ei myöskään vetää tätä toista osapuolta tai hänen läheisiään lokaan mässäilemällä niillä julkisesti keräten itse uhrin asemassa jotain säälipisteitä.
Tiedostin kyllä riskit kirjoittaessani tapahtumista vähän varovaisesti ja ympäripyöreästi. Samalla tavoin kuin jokaisen julkaisemani tekstin kanssa. Ihmiselle, joka ei minua tunne, saattaa syntyä kuva hyväuskoisesta hörhöstä. Tai jopa ihmisestä, jonka todellisuudentaju on hieman hämärtynyt. Muutama vuosi sitten henkimaailman viesteistä kirjoitettuani poikani kertoi kaverinsa äidin sanoneen, ettei tykkää lapsensa vierailuista meillä kun minä olen "ihan hullu". Olin kommentista aika häkeltynyt, olinhan peräti kerran tavannut tuon äidin kasvotusten ja vaihtanut vain muutaman sanan hänen kanssaan. Viisas ja hyvin huumorintajuinen lapseni tokaisi siihen olkapäitään kohauttaen, että se on varmaan lukenut sun blogia ja voihan ne vähän näyttää psykoosijutuille, jos ihminen ei osaa itse ajatella. Nauratti ja vähän nolottikin, mutta kylähullun maine kapeakatseisten silmissä ei minua haittaa. Sitä suuremmalla syyllä tunsin tarvetta kirjoittaa ajatuksistani ja vaikka sitten paranormaaleista ilmiöistä, vain siten asiat normalisoituvat marginaalista yleiseen keskusteluun. Vain provokaatio herättää ajattelemaan.
Koko ikäni olen kai ollut jonkinlainen outolintu, joka ei oikein asetu mihinkään muottiin tai kuulu porukkaan, vaan tarkkailee ilmiöitä ja tapahtumia yksin niiden ulkopuolelta. Se on välillä raskasta ja yksinäistäkin, mutta on samalla tie riippumattomuuteen ja henkiseen vapauteen. Se mahdollistaa elämisen omilla ehdoillani ja omien arvojeni mukaan. Minulle ei riitä valmiiksi pureskeltu elämä, jossa urhaan itseni täyttämällä yhteiskunnan, suvun tai puolison minulle asettamia sovinnausuusodotuksia.
Kuitenkin palatakseni tuohon saamaani palautteeseen, en kyllä koe olevani turhan hyväuskoinen tai "tyhmä nainen". Ennemminkin lähtökohtaisesti hyvin skeptinen ja etenkin suhteessa ihmisiin hyvinkin varautunut ja hitaasti lämpeävä. Moni ystävistäni on paremmin tutustuttuamme kertonut, että ensivaikutelma minusta on ollut vaikeasti lähestyttävä, jopa pelottava, kova tai ylimielinen. Introverttiyteni ja analyyttisyyteni johdosta varmaan näin voi käydäkin. Herkkänä ja voimakkaasti tuntevana ihmisenä myös "suojaudun" toisten energioilta ja turvaudun alkuun kylmänviileään tarkkailuun ja arvointiin, ennen kuin avaudun tai paljastan todellisen herkkyyteni.
Hyväuskoisempana tai heikommalla itsetunnolla varmaan olisin tässä kohta 11 vuoden aikana jonkun kosiskelijan yrityksiin lämmennyt. Tuon kaksoisliekkinikään kanssa suhteemme ei ystävyydestä seurusteluun tai fyysiselle tasolle ehtinyt edetä. Se olikin ehkä se suurin silmänkääntötemppu, joka minuun aluksi teki vaikutuksen. Mies, jolla on selkärankaa. Joka ei petä tyttöystäväänsä ja arvostaa minuakin niin, ettei kiirehdi seksin suhteen. On aidosti kiinnostunut minusta ihmisenä ja tykkää keskustella kanssani tuntikausia kaikesta maan ja taivaan välillä. Kesti jonkin aikaa ymmärtää sen olevan vallankäyttökeino ja lopulta työkalu itsetuntoni nujertamiseen.
En halunnut avata koko tarinaa ja toistaa toinen toistaan selkäpiitä kylmäävillä tavoilla muistuttavia narsistien uhritarinoita. Niitä löytyy jo lukemattomista blogeista, vertaistukiryhmistä, omasta ystäväpiiristä ja elokuvistakin. Moni ei myöskään ole minun tavallani selvinnyt säikähdyksellä. (mm. Netflixissä Dirty John oli ahdistavan todenmukainen, tositapahtumiin perustuva sarja ja avasi silmäni sille tosiasialle, kuinka kaavamaisesti ja laskelmoivasti kaikki narsistit ja psykopaatit todella käyttäytyvät)
Minä koen kuitenkin nähneeni tuon ihmisen tyhjyyden tarpeeksi ajoissa, ennen kuin hän sai todellista otetta minusta. Minun kohdallani onni oli se, että olin oppinut ennen kohtaamistamme jo seisomaan tukevasti omilla jaloillani ja tottunut elämään yksin. Olin työstänyt tunnelukkojani terapiassa, tunsin ja hyväksyin itseni myös heikkouksineni rehellisesti. Hän erehtyi luulemaan, että herkkyyteni ja avoimuuteni voi kääntää aseiksi minua vastaan. Ja että herkkyys tarkoittaa heikkoutta. Onnekseni ymmärsin, kuinka helppoa on kääntää tämä valheellinen valtasuhde päälaelleen. Miten minua voisi satuttaa millään asialla, jonka tiedostan ja hyväksyn itsessäni myötätuntoisesti? Tiesin ansaitsevani parempaa. Kiitos joka ainoalle ystävälleni voimastanne ja kärsivällisyydestänne tuon vuoden aikana. Teidän uskonne minuun ei horjunut koskaan ja muistutitte minua arvostani monin tavoin pimeimpinä hetkinä ja piditte puoliani.
Tähän loppuun vielä. Olen kiitollinen kaikesta palautteesta blogikirjoituksiini liittyen, sekä positiivisesta että negatiivisesta. Blogikirjoituksia voi kommentoida avoimesti täällä tai FB-sivullani ihan avoimesti ja mielelläni käyn niistä myös rakentavaa keskustelua julkisesti. Nimetön nettitrollaus tai aloituksenkaltaiset dissaamismielessä naureskelut kertovat kuitenkin enemmän palautteen antajasta ja hänen tarpeestaan päteä kuin minusta. Ja saavat minut kyyneleiden pyyhkimisen jälkeen näköjään kirjoittamaan entistä hanakammin toisiimme myötätuntoisesti ja arvostaen suhtautumisen puolesta. Alla vielä tähän tilitykseen lisäpuhtia tuonut Jani Kaaron tämänaamuinen kolumni nöyryytyksen tunteesta.
https://yle.fi/uutiset/3-10804111
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti