Vietän
huhtikuussa nelikymppisiäni ja se sai minut hiljattain miettimään
ikääni ja suhdettani vanhenemiseen. Muutama vuosi sitten vielä
odotin näitä pyöreitä jokseenkin kauhunsekaisin tuntein ja tunsin
itseni vanhemmaksi kuin nyt olen. Monen asian summana varmastikin,
mutta tunnelmat ovat nyt hyvin toisenlaiset. Koen olevani
tasapainoisempi ja viisaampi kuin koskaan ja olen melko tyytyväinen
elämääni tällä hetkellä, vaikkei se aivan unelmaelämääni
vastaakaan (vielä).
Ennen
kaikkea olen viime vuosina löytänyt todella itseni ja löytänyt
jotakuinkin pysyvän mielenrauhan ja tyytyväisyyden nuoruuden
kipuilun ja tunne-elämän vuoristoradan tilalle. Pikkujutut eivät
enää venettä keikauta ja rautaisilla hermoillani pysyn
viilipyttynä tilanteessa kuin tilanteessa.
Kuinka
väärässä sitten eilen koinkin olleeni henkisestä
vahvuudestani... Vietin ”tyttöjen iltaa” kaksin minua 10 vuotta
nuoremman ystäväni kanssa paikallisen nuorison suosimassa
yökerhossa. Menimme sinne ikäjakaumasta huolimatta puhtaasti
musiikin perässä fiilistelemään, molemmat kun tykkäämme
tanssia. Joku nuorimies yritti jututtaa ystävääni ja kysäisi
sitten, että ”onko sulla pahasti juttu kesken äitisi kanssa”.
Auts!!!
Yhtäkkiä
tuntuukin kipua vanhassa haavassa, jonka luulin jo parantuneen. Hei
vaan vanha ystäväni Ulkopuolisuuden tunnelukko ja siihen perään
voimakkaasti eskaloituen monta hyvin ikävää tunnetta; häpeä,
epävarmuus, suru, ahdistus. Ennen kuin huomaankaan, olen
emotionaalisesti taas se 12-vuotias jatkuvasti sairastava rillipäinen
rimppakinttu. Koko ajan ylimielisiltä kasvoilta minuun porautuvien
arvostelevien katseiden alla ilman pakopaikkaa välitunnilla, kun
opettajat eivät näe. Joka hetki pelkään, mistä suunnasta tulee
seuraava pilkkahuuto, lyönti, potku tai päälle räkäisy.
En saa
ravistettua pahaa oloa pois ja lähdemme ulos yökerhosta Hämeenkadun
pikkupakkaseen rauhoittumaan. Vaikka meillä oli ystäväni kanssa
ihana ilta, tuo epämääräinen suru ja ahdistus tulee mukanani
vielä sänkyyn. Ennen nukahtamista aivoni pyörittävät minulle
takaraivossa vielä lapsuusmuistoja yksin itkien nukahtamisesta
seuraavaa koulupäivää peläten. Silloin unissakin vielä
toistuivat luokkakavereiden puheet eri tavoista, kuinka he mm. haluaisivat hitaasti kiduttaa minut kuoliaaksi ja eräskin
rinnakkaisluokkalainen poika, joka sanoi aina minut nähdessään
”tapa ittes”.
Vielä
tänään ryhti vetää väkisin minut vähän kumaraan, kiristys
lapojen välissä ja möykky rinnassa tekee hengittämisestä
raskasta, pala nousee kurkkuun ja itkettää. Ensireaktiona tekee
mieli sulkeutua makuuhuoneeseen ja käpertyä sänkyyn. Egoni
tahtoisi kovasti saada minut vellomaan itsesäälissä, uhriutumaan.
Vertaamaan itseäni muihin harhakuvitelmilla, että muut ovat paljon
onnellisempia ja on suurta vääryyttä, ettei minulla ole ollut
vuosikausiin edes parisuhdetta. Mikäpä olisi ollut sen parempi
kilpi tuonkin kommentin aiheuttaman kivun valheelliseen väistämiseen,
kuin mukana ollut tai kotona odottava mies. Ehkäpä egoni yllyttäisi
minua hakemaan jopa huomiota säälin muodossa tai kehuina
ystäviltäni.
Taas
kerran on pysähdyttävä prosessoimaan, mitä sisälläni tapahtuu.
Kokemuksen pilkkominen osiin helpottaa tälläkin kertaa; minä en
ole suru ja yksinäisyys vaan ne ovat vain kokemiani tunteita.
Tunteet tulevat ja menevät. Voimakkaat emootiot tuntuvat myös
fyysisinä kipuina ja ahdistuksina, mutta se on vain viisaan kehoni
varoitusmerkki pysähtyä hengittämään ja tarkkailemaan itseäni.
Surua aiheuttavat nyt paljolti menneet kokemukset, enkä elä enää
menneisyydessä. Tässä hetkessä kaikki on hyvin, tunnen vain
itseni surulliseksi ja yksinäiseksi ja se on ihan ok. Yritän
parhaani mukaan tarkkailla tunteitani samaistumatta niihin, antamatta
niiden viedä minua mukanaan.
Kuulostelen ajatuksiani, tunteitani ja kehoni tuntemuksia lempeydellä ja myötätunnolla, kritisoimatta tai yrittämättä väkisin ”kerätä itseni”. Tässä kohdassa usein auttaa pieni pään sisäinen ajatusleikki. Kun haavoittunut lapsi minussa nostaa päätään, voi minussa oleva viisas ja rakastava aikuinen puhua lapselle rauhoittavasti. ”Ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin, olet vain surullinen ja sinulla on oikeus siihen. Se menee kuitenkin ohi ja kohta helpottaa.” Oikein voimakkaan ahdistuksen kourissa voi auttaa itse itseään myös kosketuksen avulla, jos ajatuksia on vaikeampi saada suunnattua uudelleen. Käsi tai kädet rintakehän päällä lohtua antamassa tai käsivarren/jalan silittäminen rauhoittavasti saattaa auttaa kummasti.
Kuulostelen ajatuksiani, tunteitani ja kehoni tuntemuksia lempeydellä ja myötätunnolla, kritisoimatta tai yrittämättä väkisin ”kerätä itseni”. Tässä kohdassa usein auttaa pieni pään sisäinen ajatusleikki. Kun haavoittunut lapsi minussa nostaa päätään, voi minussa oleva viisas ja rakastava aikuinen puhua lapselle rauhoittavasti. ”Ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin, olet vain surullinen ja sinulla on oikeus siihen. Se menee kuitenkin ohi ja kohta helpottaa.” Oikein voimakkaan ahdistuksen kourissa voi auttaa itse itseään myös kosketuksen avulla, jos ajatuksia on vaikeampi saada suunnattua uudelleen. Käsi tai kädet rintakehän päällä lohtua antamassa tai käsivarren/jalan silittäminen rauhoittavasti saattaa auttaa kummasti.
Nyt
oloni alkaa jo keventyä ja ajatukseni ovat ottaneet projektiksi
tämän kipukohdan työstämisen. Jonkun sanonnan mukaanhan yksikään
vihollinen ei voi minua satuttaa, jos minulla ei ole vihollista
sisälläni. Tämäkin vuorokauden mittainen angstailu siis johtuu
minusta itsestäni. Ei tökeröstä kommentista tai sen esittäjästä,
vaan siitä että sisälläni on vielä joku minulta itseltäni
parantavaa rakkautta ja myötätuntoa vaativa pieni pimeä piste.
Siellä kytee virheellinen uskomus, etten ole riittävä ja rakkauden
arvoinen tällaisenaan.
PS: Jos joku vielä ei ole hoksannut, facebook-sivuani seuraamalla saa heti ilmoituksen, kun lataan uutta pähkäilyä blogiini ja siellä postaan välillä muutakin enenevässä määrin. Sivun osoite allaolevassa kuvassa :)