Suomen
hyinen, musta alkutalvi tuntuu aina luissa ja ytimissä ja pimeys
väsyttää. Normaalisti selviän siitä suhteellisen pienellä
asennemuutoksella; vietän enemmän aikaa kodin lämmössä, nukun
enemmän ja hyggeilen (fiilistelen sohvalla kynttilänvalossa kuumaa
kaakaota hörppien, luen kirjoja tai ahmin läppäriltä jotain
koukuttavaa sarjaa muutama jakso kerrallaan). Tällä kertaa olen
ollut ihan ihmeissäni, miten haastavaa on ollut.
Pyhäinpäivänä
palasin kuukauden Thaimaanmatkalta hyvillä fiiliksin, leväneenä ja
ensi kertaa sieltä oikein jo ikävöin kotiin. Sitten alkoi vauhti
hiipua, tuntui kuin tervassa yrittäisi tarpoa päivästä toiseen.
Ystävät ympärillä tuntuivat monet myös voivan huonosti tai elämä
oli jotenkin kaoottista. Minä empaattina aistin herkästi läheisteni
hädän tai tuskan ja olen yrittänyt auttaa, kuunnella ja olla
tukena. Eikä siinä mitään, mielelläni niin teen kulloinkin
voimavarojeni puitteissa ja kuuntelen tässäkin asiassa omaa
intuitiotani.
Marraskuun
viimeisinä päivinä olo alkoi käydä jo sietämättömäksi.
Makasin välillä kokonaisia päiviä peiton alla, tunsin niin
voimakasta ahdistusta että kehokin kipuili, itkeskelin lohduttomasti
ja ajatukset muuttuivat entistä synkemmiksi ja epätoivoisemmiksi.
Aloin jo epäillä, että masennus tekee kovaa vauhtia tuloaan
takaisin tai että olen menettämässä järkeni
(todellisuudentajuni).
Nyt
yhdeksättä vuotta yksin elävänä mieleen tulvii pitkästä aikaa
haikeita muistoja vanhoista suhteista. Rakkaus jota edelleen tunnen
jo vuosia naimisissa ollutta exääni kohtaan viiltää pitkästä
aikaa kuin ruostunut veitsi tulehtunutta haavaa. Läheisyyden ja
rakkauden kaipuu herättää kipinää ja tunteita aivan vääriä
ihmisiä kohtaan ja siitä seuraa lisää kipua, turhautumista ja
syyllisyyden tunteita. Tuntuu kuin olisin rakkauden kerjäläinen,
joka katsoo kadulta ikkunan takana herkuttelevien yltäkylläisyyttä
ja onnea vatsa nälästä huutaen. Jokainen halaus ja hipaisukin
tuntuu hapolta, joka liian nopeasti syövyttää suojapanssarini –
sen, jonka alle olen urheasti piilottanut kaiken surun, kaipuun ja
yksinäisyyden. Tietämättään hyvää tarkoittavat ystävät
repivät kipuani pintaan.
Mikään
ei tunnu auttavan, hyvien ystävien seura hetkellisesti – kunnes
ahdistus palaa. Kaikki kauniit sanatkin mieli vesittää jollain,
kääntämällä ne riittämättömäksi sanahelinäksi tai
hyppäämällä seuraavaan ahdistuksen aiheeseen. Samaan aikaan
lähipiiristä tempaistaan neljäs, viides ja vielä kuudes ihminen
vuoden sisään ajasta ikuisuuteen... Mielessä on käsittämätön
kaaos ja päällimmäisenä kysymykset mitä helvettiä nyt oikein
tapahtuu? ja koska
tämä helpottaa?
Uskon
kuitenkin vahvasti, että kipu transformoi. Se on polttoainetta
kasvulle, johon olen sitoutunut. En jää tunteisiini vellomaan, vaan
työstän niitä aktiivisesti. Ajatuksissa, meditaatiossa, nyt
kirjoittamalla ja onneksi myös muutamalle harvalle rakkaalle
puhumalla (kiitos teille vahvuudestanne kantaa vuorostanne minun
kipuani). Olen myös ymmärtänyt, että kaikki tämä tuska ei ole
omaani. Maailma ei pyöri minun(kaan) napani ympärillä.
Kollektiivisella tasolla kaikki näennäisen tuskalliset ja ikävät
asiat/tapahtumat auttavat meitä ihmiskuntana transformoitumaan.
Lisääntyvä paine luo entistä kirkkaampia timantteja.
Mitä
kipu ja menetykset saavat sinut elämässäsi arvostamaan enemmän?
Panostatko niihin jatkossa entistä enemmän aikaasi ja energiaasi?
Mikä näyttäytyy entistä vahvemmin haitallisena, turhana,
paikoilleen kahlitsevana? Mistä on aika luopua lopullisesti?
Alammeko vihdoin herätä myös vahvemmin ykseyteen,
yhteisöllisyyteen, toistemme auttamiseen isommassa mittakaavassa?
Mikä on juuri sinun panoksesi, mitä sinulla on annettavaa
maailmalle? Niin kauan kuin sinä kärsit, en minäkään voi kokea
täyttymystä. Sinä olet minä, minä olen sinä.
