Katkeransuloinen äitienpäivä

 

Ostin itse itselleni ruusuja ja äitienpäiväkortin samalla kun etsin tarpeita puutarhahommiin. Isä ja äiti tulevat avuksi pihatalkoisiin keskiviikkona, kun on luvattu 22 astetta lämmintä. Äidin korttiin kirjoitin asioita, joista olen hänelle kiitollinen ja tänään vuoroin itkettää ja hymyilyttää. Niin paljon ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita, että melkein halkean. Koetanpa nyt sitten purkaa tätä kaikkea kirjoittamalla.

 

Ala-asteen jälkeen hajamielinen ADHD-poikani ei ole ihmeemmin äitienpäivää muistanut. Ala-asteellakin tehdyt kortit ja askartelut saattoivat unohtua kouluun tai reppuun kirjojen alle. Kun kumppaniakaan ei rinnalla ole, en ole saanut onnitteluherätyksiä, kortteja tai lahjoja. Olemme viettäneet myös äitienpäiviä erossa toisistamme. Joskus se on vähän kirpaissut, kun some täyttyy täydellistä äitienpäivää esittelevistä valokuvista ja kertomuksista.  On se aina kuitenkin tullut toivottamaan hyvää äitienpäivää ja halannut. Ja sehän riittää. Äiti olen myös ne 364 muuta päivää vuodesta ja kukkia tärkeämpiä ovat minulle aina olleet ne vilpittömät rakkauden ja arvostuksen sanat, halaukset ja yhdessä vietetty aika arjessa. Tiedän olevani rakas ja tärkeä.

 

Tänä vuonna sydämessä on iso aukko, kun taas olemme erossa toisistamme ja rakas kissakin menehtyi pari viikkoa sitten. Iltaisin edelleen odotan, että tuo kymmenkiloinen rakkauspakkaus käpertyisi tyynyni reunaan kehräämään leuka pääni päälle.. Ikävää ja surutyötä ei helpota jäljelle jäänen kissan ikävä veljeään; ne kun ehtivät olla 9 vuotta kuin paita ja peppu aina yhdessä.

                                                        kuva omasta kotialbumista

(kuvassa kaksi kermatoffeenvalkoista kissaa tyynyllä vierekkäin)

 

Haasteiden vetäessä mieltä maahan on erityisen tärkeää olla myötätuntoinen itselleen. Se oman itsensä paras ystävä ja tsemppari. Siksi juhlin ostamalla itselleni ruusut ja kortin. Toinen kuvassa näkyvä äitienpäiväkortti ja kissakirja Masin muistoksi ovat ex-anopilta. Pieni, mutta niin kaunis ele. Ja se havahdutti minut kiitollisuuteen. Olen kiitollinen, että hän on säilynyt ystävänä ja tukena kaksi vuosikymmentä. Avioerostakin on kuitenkin jo sen 16 vuotta aikaa. Olen kiitollinen adoptioäidistä, joka väsymättä hoivasi minua läpi lapsuuden sairastaessani jatkuvasti ja on aina valmis kuuntelemaan huoliani edelleen. Olen kiitollinen lempeästä ja kärsivällisestä Liisa-mummosta, joka on nyt jo vuosia katsellut elämääni pilven reunalta. Kiitollinen olen myös siitä, että olen saanut tavata ja tutustua biologiseen äitiini. Hänen ansiostaan ymmärrän paremmin itseänikin ja se käsittämätön rauhan ja tuttuuden tunne jutellessamme lämmittää sydäntä. Olen kiitollinen biologisen isäni vaimosta, joka on ottanut minutkin avosylin vastaan. Kumpikaan näistä suhteista ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

 

Kiitollinen olen myös ystävistä, joilta olen saanut vertaistukea tai muuta apua vanhemmuuteen ja arkeeni. Myös niistä äideistä, joiden silmäterällä on turkki ja neljä jalkaa. Ja erityisen kiitollinen olen elämälle ystävyydestä, joka alkoi vasta reilu vuosi sitten. Meitä yhdistää myös äitiys tavalla, jonka vuoksi ymmärrämme toisiamme joskus paremmin kuin kukaan muu. Synnytimme nimittäin ainokaiset lapsemme sattumoisin samana päivänä ja samassa sairaalassa! Hänen tyttärensä ja minun poikani myös muuttivat omilleen samaan aikaan viime keväänä. Sen lisäksi, että hän on ainutlaatuisella tavallaan auttanut minua jälleen löytämään itseni ja oman voimani, olemme tukeneet toisiamme irti päästämisessä lastemme lentäessä pesästä.

 

Kaiken kaikkiaan siis viivan alle jää enemmän plussia ja hymyilen vaikka läpi kyynelten. Hyvää äitienpäivää!

                                                                    kuva omasta kotialbumista

(kuvassa ruukkuruusu ja kaksi äitienpäiväkorttia, lemmikkikissan uurna ja kirja ”Pidä varasi! Tässä tulee jumala ja se on kissa”, taustalla tyynyllä makaava kissa)