Ahdistaako? Et ole yksin

Suomen hyinen, musta alkutalvi tuntuu aina luissa ja ytimissä ja pimeys väsyttää. Normaalisti selviän siitä suhteellisen pienellä asennemuutoksella; vietän enemmän aikaa kodin lämmössä, nukun enemmän ja hyggeilen (fiilistelen sohvalla kynttilänvalossa kuumaa kaakaota hörppien, luen kirjoja tai ahmin läppäriltä jotain koukuttavaa sarjaa muutama jakso kerrallaan). Tällä kertaa olen ollut ihan ihmeissäni, miten haastavaa on ollut.

Pyhäinpäivänä palasin kuukauden Thaimaanmatkalta hyvillä fiiliksin, leväneenä ja ensi kertaa sieltä oikein jo ikävöin kotiin. Sitten alkoi vauhti hiipua, tuntui kuin tervassa yrittäisi tarpoa päivästä toiseen. Ystävät ympärillä tuntuivat monet myös voivan huonosti tai elämä oli jotenkin kaoottista. Minä empaattina aistin herkästi läheisteni hädän tai tuskan ja olen yrittänyt auttaa, kuunnella ja olla tukena. Eikä siinä mitään, mielelläni niin teen kulloinkin voimavarojeni puitteissa ja kuuntelen tässäkin asiassa omaa intuitiotani.

Marraskuun viimeisinä päivinä olo alkoi käydä jo sietämättömäksi. Makasin välillä kokonaisia päiviä peiton alla, tunsin niin voimakasta ahdistusta että kehokin kipuili, itkeskelin lohduttomasti ja ajatukset muuttuivat entistä synkemmiksi ja epätoivoisemmiksi. Aloin jo epäillä, että masennus tekee kovaa vauhtia tuloaan takaisin tai että olen menettämässä järkeni (todellisuudentajuni).

Nyt yhdeksättä vuotta yksin elävänä mieleen tulvii pitkästä aikaa haikeita muistoja vanhoista suhteista. Rakkaus jota edelleen tunnen jo vuosia naimisissa ollutta exääni kohtaan viiltää pitkästä aikaa kuin ruostunut veitsi tulehtunutta haavaa. Läheisyyden ja rakkauden kaipuu herättää kipinää ja tunteita aivan vääriä ihmisiä kohtaan ja siitä seuraa lisää kipua, turhautumista ja syyllisyyden tunteita. Tuntuu kuin olisin rakkauden kerjäläinen, joka katsoo kadulta ikkunan takana herkuttelevien yltäkylläisyyttä ja onnea vatsa nälästä huutaen. Jokainen halaus ja hipaisukin tuntuu hapolta, joka liian nopeasti syövyttää suojapanssarini – sen, jonka alle olen urheasti piilottanut kaiken surun, kaipuun ja yksinäisyyden. Tietämättään hyvää tarkoittavat ystävät repivät kipuani pintaan.

Mikään ei tunnu auttavan, hyvien ystävien seura hetkellisesti – kunnes ahdistus palaa. Kaikki kauniit sanatkin mieli vesittää jollain, kääntämällä ne riittämättömäksi sanahelinäksi tai hyppäämällä seuraavaan ahdistuksen aiheeseen. Samaan aikaan lähipiiristä tempaistaan neljäs, viides ja vielä kuudes ihminen vuoden sisään ajasta ikuisuuteen... Mielessä on käsittämätön kaaos ja päällimmäisenä kysymykset mitä helvettiä nyt oikein tapahtuu? ja koska tämä helpottaa?

Uskon kuitenkin vahvasti, että kipu transformoi. Se on polttoainetta kasvulle, johon olen sitoutunut. En jää tunteisiini vellomaan, vaan työstän niitä aktiivisesti. Ajatuksissa, meditaatiossa, nyt kirjoittamalla ja onneksi myös muutamalle harvalle rakkaalle puhumalla (kiitos teille vahvuudestanne kantaa vuorostanne minun kipuani). Olen myös ymmärtänyt, että kaikki tämä tuska ei ole omaani. Maailma ei pyöri minun(kaan) napani ympärillä. Kollektiivisella tasolla kaikki näennäisen tuskalliset ja ikävät asiat/tapahtumat auttavat meitä ihmiskuntana transformoitumaan. Lisääntyvä paine luo entistä kirkkaampia timantteja.

Mitä kipu ja menetykset saavat sinut elämässäsi arvostamaan enemmän? Panostatko niihin jatkossa entistä enemmän aikaasi ja energiaasi? Mikä näyttäytyy entistä vahvemmin haitallisena, turhana, paikoilleen kahlitsevana? Mistä on aika luopua lopullisesti? Alammeko vihdoin herätä myös vahvemmin ykseyteen, yhteisöllisyyteen, toistemme auttamiseen isommassa mittakaavassa? Mikä on juuri sinun panoksesi, mitä sinulla on annettavaa maailmalle? Niin kauan kuin sinä kärsit, en minäkään voi kokea täyttymystä. Sinä olet minä, minä olen sinä.

Bloggaajan blokki

Aivan liian pitkä tovi on vierähtänyt viime kerrasta, kun olen saanut aikaiseksi tekstiä tänne blogin puolelle. Tai kirjoittanut juuri mitään muutoinkaan. Sekä sisäisessä että ulkoisessa maailmassani on tapahtunut paljon, kiire on vienyt mukanaan ja on tuntunut mahdottomalle löytää sopivan rauhallista hetkeä. Sillä hiljaisina hetkinä sisälläni on käynyt sellainen jatkuva usean asian yhtäaikainen prosessointi etten ole meditoinnista huolimatta jotenkin kyennyt fokusoitumaan kirkkaasti yhteen yksittäiseen aiheeseen siten, että olisin saanut siitä kirjoitettua mitään merkittävää.

Simsalabim! Yksi kappale pähkäilyä ja kanava on taas auki – inspiraatio ja selkeys on palannut. Ilman niitä minkäänlaisen tekstin tuottaminen olisi vastenmielisen väkinäistä pusertamista. Minulla on tielläni kolme suurta kompastuskiveä ja niistähän tämä blokkikin on juuri johtunut.

Ensimmäisen sanoittikin keväällä minulle ystäväni Topi. Henkinen heräämiseni ja avautumiseni erilaisille asioille/ilmiöille sen tiimoilta on tapahtunut ”kovalla rytinällä” ja suurelta osin spontaanisti. Kun sisällänikin tapahtuu samanaikaisesti monta (hämmentävääkin) asiaa, aikani ja huomioni pirstaloituu moneen eri suuntaan ja saisin aikaan enemmän keskittymällä aina yhteen asiaan kerrallaan.

Toinen ongelmani on kompastelu omaan perfektionismiini. Vaadin itseltäni vielä toisinaan paljon, vaikka olen pyrkinyt tietoisesti viime vuosina tekemään asioita rennommalla otteella. Minun on vaikea sietää omaa keskeneräisyyttäni ja lähestyn asioita melko loogisen ratkaisukeskeisesti. Niistä lähtökohdista on usein turhauttavaa pohtia tai kuulostella elämäntapahtumia ja ilmiöitä, löytämättä heti ”valmiita vastauksia”.

                                      Don't feed the monkey mind :D      Kuva: oma matka-albumi

Lisäksi minua on jo vuosia vaivannut voimakas uupumus, jonka syistä ei olla edelleenkään moninaisista tutkinuksista huolimatta saatu selvyyttä. Sen vuoksi ajankäyttöni on haastavaa. Tarvitsen unta ja lepoa paljon, eikä energiaa aina yh-arjen keskellä enää riitä omille intohimoille, kuten kirjoittamiselle. Väsymys vaikuttaa pahimmillaan myös radikaalisti kognitiivisin kykyihini ja keskittymistä vaativat tehtävät väsyttävät osaltaan lisää. Nyt syyskuun alussa asian suhteen vihdoin käynnistyi laaja-alaiset tutkimukset TAYSissa ja vuodenvaihteessa pitäisi olla jonkinlainen diagnoosi ja kuntoutussuunnitelma kourassa.

Jo ensimmäisen kappaleen kirjoitettuani hahmotin mielessän selkeänä nämä ongelmat ja ratkaisuni niihin tässä hetkessä. Aion olla jatkossa entistä armollisempi itselleni ja päästää irti tavoitekeskeisestä ajattelustani. Nautin enemmän matkasta ja maisemista miettimättä määränpäätä. Heittäydyn täysin elämän ihmettelijäksi, jolle kysymykset ovat arvokkaampia kuin vastaukset.

                                      Elämästä nautiskelua kaikilla aisteilla Kuva: oma matka-albumi

Vajaan kahden viikon kuluttua lähden lomamatkalle Aasiaan, edessä neljä viikkoa seikkailua, aurinkoa ja rentoutumista. Aavistan jo, että siellä aukeavat inspiraation hanat isommin :) Yöpöydällä tällä hetkellä alulla mielenkiintoiselta ja ajankohtaiseltakin vaikuttava Isa Merikallion Jaksaa, jaksaa! Näkökulmia vaaralliseen ja kantavaan vahvuuteen. Onko joku teistä sattumoisin lukenut kyseistä kirjaa? Avaan aihetta varmasti hiukan seuraavassa postauksessa oman kokemukseni pohjalta lukaistuani tuon loppuun.

Yksinäisyydestä ykseyteen

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/14804773/?claim=8s9gqa69sts">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Lapsesta saakka olen tuntenut (usein hyvin raastavaakin) ulkopuolisuuden tunnetta ja juurettomuutta. Kameleonttina olen kyllä oppinut aina sopeutumaan uusiin paikkoihin ja ihmisiin, mutta en ole koskaan kokenut ”kuuluvani mihinkään” – edes perheeseen, jossa vartuin. Asiaa on varmasti edesauttanut moni seikka, kuten se, että kasvoin adoptioperheessä. Äitini luovutti minut synnytyslaitokselta adoptoitavaksi ja kolmen Tikkakoskella lastenkodissa vietetyn ensikuukauteni jälkeen minulle löytyi koti Paltamosta.

Sieltä sitten muutimme Keuruulle, jossa aloitin koulunkäynnin ja ajauduin ala- ja yläasteen taitteessa vuosiksi vaikean koulukiusaamisen kohteeksi. Samaan aikaan pikkuveljeni oli väkivaltainen minua kohtaan ja kävi tämän tästä päälleni nyrkit pystyssä. Vanhempani eivät kai oikein koskaan täysin ymmärtäneet kouluarkeni ahdistavuutta, vaan usein mitätöivät kokemukseni esimerkiksi kuittaamalla ”poikien kiusaavan, kun ovat vähän ihastuneita”. Itse kyllä näin ja ymmärsin eron luokkamme nättien ja suosittujen tyttöjen nipistelyn ja poninhännästä vetelyn ja minuun kohdistuvan vihasta kumpuavan ihmisarvoni mitätöimisen ja väkivallan  välillä. Ja tyttöjen hienovaraisemmat keinot, kuten eristäminen täysin ulkopuoliseksi, kuiskailu ja tuijottelu, ylimieliset katseet ja yleisön edessä pilkkaaminen olivat vielä fyysistä väkivaltaa tehokkaampia tapoja satuttaa. Ehkä todellisuus oli liian ahdistava isälle ja äidillekin kohdattavaksi, joten se yritettiin kieltää..

Noina vuosina jollain tasolla ajauduin henkisesti ja emotionaalisesti perheestäni entistä kauemmas. Aloin miettiä paljon millaisia biologiset vanhempani ovat (tiesin pienestä saakka olevani adoptoitu), haaveilla äitini tapaamisesta, oman paikkani löytämisestä tässä maailmassa, rakkaudesta ja hyväksytyksi tulemisesta tällaisena kuin olen. Kaiken sen musertavan yksinäisyyden keskellä elättelin pientä toivon kipinää. Että jonain päivänä olisi helpompaa, minulla olisi merkitystä, että joku kuulisi sieluni hiljaisen laulun ja tunnistaisi sävelen.

Lapsuuden kokemukset istuttivat minuun vahvasti yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen pelon. Samaan aikaan (pitkään tiedostamaton) valheellinen arvottomuuden tunne ajoi minut tilanteisiin ja ihmisten luo, jotka ruokkivat pelkojani lisää ja vahvistivat minulle tunnetta arvottomuudestani. Vuosien masennus- ja lääkityskierteen jälkeen vasta aloin herätä ymmärtämään millaista määrää menneitä kokemuksia ja tunteita vedin perässäni. Ymmärsin, että päästäkseni vapaaksi menneisyyden otteesta ja peloistani minun on uskallettava kohdata ja käsitellä kaikki se kipu uudelleen kyetäkseni päästämään siitä irti.

Puolentoista vuoden jälkeen psykoterapeuttini ilakoi, että huomaatko nyt on otettu iso askel eteenpäin? Itkin ensimmäistä kertaa. Tunteita ei voi paeta kääntämällä niille selkänsä, ”ottamalla itseään niskasta kiinni” ja tarpomalla hampaita purren eteenpäin vaikka väkisin. Ne kasaantuvat rinnan alle ahdistavaksi mustaksi möykyksi, joka vie lopulta kyvyn tuntea myös positiivisia tunteita. Elämästä tulee ilotonta, tasapaksua puuroa, vailla toivoa ja tarkoitusta. Paha olo alkaa läikkyä hallitsemattomasti yli läheisten ja huonolla hetkellä kohdalle osuvien sivullistenkin niskaan. Se taas pahentaa oloa entisestään ja saa tuntemaan syyllisyyttä omasta olostaan ja kierre on valmis…

Terapiatyöskentelyn ohella luin jonkin verran psykologiaa, filosofiaa ja henkisyyttä käsitteleviä kirjoja ja käyntien välillä prosessi eteni sisälläni jatkuvasti. Oloni keveni vähitellen, tunteiden kirjo laajeni turtuneisuudesta ja opin käymään sisäisesti läpi negatiiviset tunteet siten, että en jää niihin enää kiinni. Lisäksi oma kärsimykseni, itsetuntemukseni lisääntyminen ja sen myötä jatkuvasti kasvava ihmistuntemukseni on kasvattanut myötätuntoani kanssaihmisiä kohtaan. Näen kärsivän silmissä itseni ja kun olen kokenut mitä on kärsiä yksinäisyydessä, minussa herää automaattisesti halu jollain tavoin auttaa.

Jossain kohtaa terapiaprosessia koin muutamina voimakkaina sysäyksinä henkisen heräämisen. Ensimmäisenä hetkenä elämäni palapelin kaikki palaset ikään kuin loksahtivat paikoilleen ja ymmärsin syntymästäni saakka siihen hetkeen jokaisen tapahtuman merkityksellisyyden. Sen synkronisaation havaitseminen poisti mielestäni viimeisetkin rippeet katkeruudesta tai epäoikeudenmukaisuuden tunteista vaikeilta tuntuneita kokemuksia kohtaan. Kaikki oli mennyt täydellisesti suunnitelman mukaan ja näin selkeästi asioiden väliset syy-seuraussuhteet, mikä tehtävä kelläkin ihmisellä oli elämässäni ollut ja aloin herätä muistamaan miksi olen tänne tullut.

Toinen sysäys tapahtui ikään kuin dominopalikkaefektinä pääni sisällä. Juttelin kävelyllä erään suhteellisen tuoreen ystäväni kanssa ja hän alkoi puhua jotain omasta henkisestä tiestään. Jotkut sanat ja käsitteet hänen puheessaan olivat minulle aivan vieraita tässä elämässä, mutta jokin minussa ymmärsi kaiken täydellisesti. Aloin siltä seisomalta ymmärtää ja muistaa asioita, jotka eivät olleet tästä elämästäni. Prosessi eteni jatkuvalla syötöllä kaksi vuorokautta ja internetistä löysin kuumeisesti etsien vahvistusta kaikelle tuolle sisäiselle tiedolle, johon nyt olin päässyt käsiksi. (Voin kuvitella, että tämä kuulostaa hurjalta jos ei ole itse kokenut mitään vastaavaa. Tarkennuksena vielä, etten ollut tuolloin minkäänlaisten lääkkeiden tai päihteiden vaikutuksen alainen ja täysin terve)

                                                Kuva: humansarefree.com

Tämän kokemuksen keskellä ymmärsin, mistä syystä olin aina kokenut itseni niin raastavan erilaiseksi kuin ”kaikki muut” ja itkin ilosta. En ollut enää yksin, en ollut koskaan ollutkaan. Mutta nyt vasta kohtasin todellisen sisaren sieluperheestäni ja ymmärsin samasta syystä muodostaneeni niin vahvan siteen myös  omaan lapseeni. Tuo ystäväni on ollut sen jälkeen minulle arvokas oraakkeli tielläni. Sanoittanut minulle asioita, joita olen vain aavistellut ja nostanut värähtelyäni korkeammille taajuuksille. Nyt tunnistan sieluperheeni jäseniä ja muita samoilla taajuuksilla jo energeettisesti ja jokainen kohtaaminen täyttää sydämeni ilolla ja rakkaudella. Ja eroavaisuuksistamme huolimatta rakkaus minussa näkee läpi suojakuorten ja naamioiden jokaisen syvimmän olemuksen ja sen kauneuden. Siellä olemme yhtä.

Tulin tänne lempeästi herättääkseni sinutkin muistamaan.

Ikäkriisiä vai mitä ihmettä...?

Vietän huhtikuussa nelikymppisiäni ja se sai minut hiljattain miettimään ikääni ja suhdettani vanhenemiseen. Muutama vuosi sitten vielä odotin näitä pyöreitä jokseenkin kauhunsekaisin tuntein ja tunsin itseni vanhemmaksi kuin nyt olen. Monen asian summana varmastikin, mutta tunnelmat ovat nyt hyvin toisenlaiset. Koen olevani tasapainoisempi ja viisaampi kuin koskaan ja olen melko tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, vaikkei se aivan unelmaelämääni vastaakaan (vielä).

Ennen kaikkea olen viime vuosina löytänyt todella itseni ja löytänyt jotakuinkin pysyvän mielenrauhan ja tyytyväisyyden nuoruuden kipuilun ja tunne-elämän vuoristoradan tilalle. Pikkujutut eivät enää venettä keikauta ja rautaisilla hermoillani pysyn viilipyttynä tilanteessa kuin tilanteessa.

Kuinka väärässä sitten eilen koinkin olleeni henkisestä vahvuudestani... Vietin ”tyttöjen iltaa” kaksin minua 10 vuotta nuoremman ystäväni kanssa paikallisen nuorison suosimassa yökerhossa. Menimme sinne ikäjakaumasta huolimatta puhtaasti musiikin perässä fiilistelemään, molemmat kun tykkäämme tanssia. Joku nuorimies yritti jututtaa ystävääni ja kysäisi sitten, että ”onko sulla pahasti juttu kesken äitisi kanssa”. Auts!!!

Yhtäkkiä tuntuukin kipua vanhassa haavassa, jonka luulin jo parantuneen. Hei vaan vanha ystäväni Ulkopuolisuuden tunnelukko ja siihen perään voimakkaasti eskaloituen monta hyvin ikävää tunnetta; häpeä, epävarmuus, suru, ahdistus. Ennen kuin huomaankaan, olen emotionaalisesti taas se 12-vuotias jatkuvasti sairastava rillipäinen rimppakinttu. Koko ajan ylimielisiltä kasvoilta minuun porautuvien arvostelevien katseiden alla ilman pakopaikkaa välitunnilla, kun opettajat eivät näe. Joka hetki pelkään, mistä suunnasta tulee seuraava pilkkahuuto, lyönti, potku tai päälle räkäisy.

En saa ravistettua pahaa oloa pois ja lähdemme ulos yökerhosta Hämeenkadun pikkupakkaseen rauhoittumaan. Vaikka meillä oli ystäväni kanssa ihana ilta, tuo epämääräinen suru ja ahdistus tulee mukanani vielä sänkyyn. Ennen nukahtamista aivoni pyörittävät minulle takaraivossa vielä lapsuusmuistoja yksin itkien nukahtamisesta seuraavaa koulupäivää peläten. Silloin unissakin vielä toistuivat luokkakavereiden puheet eri tavoista, kuinka he mm. haluaisivat hitaasti kiduttaa minut kuoliaaksi ja eräskin rinnakkaisluokkalainen poika, joka sanoi aina minut nähdessään ”tapa ittes”.

Vielä tänään ryhti vetää väkisin minut vähän kumaraan, kiristys lapojen välissä ja möykky rinnassa tekee hengittämisestä raskasta, pala nousee kurkkuun ja itkettää. Ensireaktiona tekee mieli sulkeutua makuuhuoneeseen ja käpertyä sänkyyn. Egoni tahtoisi kovasti saada minut vellomaan itsesäälissä, uhriutumaan. Vertaamaan itseäni muihin harhakuvitelmilla, että muut ovat paljon onnellisempia ja on suurta vääryyttä, ettei minulla ole ollut vuosikausiin edes parisuhdetta. Mikäpä olisi ollut sen parempi kilpi tuonkin kommentin aiheuttaman kivun valheelliseen väistämiseen, kuin mukana ollut tai kotona odottava mies. Ehkäpä egoni yllyttäisi minua hakemaan jopa huomiota säälin muodossa tai kehuina ystäviltäni.

Taas kerran on pysähdyttävä prosessoimaan, mitä sisälläni tapahtuu. Kokemuksen pilkkominen osiin helpottaa tälläkin kertaa; minä en ole suru ja yksinäisyys vaan ne ovat vain kokemiani tunteita. Tunteet tulevat ja menevät. Voimakkaat emootiot tuntuvat myös fyysisinä kipuina ja ahdistuksina, mutta se on vain viisaan kehoni varoitusmerkki pysähtyä hengittämään ja tarkkailemaan itseäni. Surua aiheuttavat nyt paljolti menneet kokemukset, enkä elä enää menneisyydessä. Tässä hetkessä kaikki on hyvin, tunnen vain itseni surulliseksi ja yksinäiseksi ja se on ihan ok. Yritän parhaani mukaan tarkkailla tunteitani samaistumatta niihin, antamatta niiden viedä minua mukanaan.

Kuulostelen ajatuksiani, tunteitani ja kehoni tuntemuksia lempeydellä ja myötätunnolla, kritisoimatta tai yrittämättä väkisin ”kerätä itseni”. Tässä kohdassa usein auttaa pieni pään sisäinen ajatusleikki. Kun haavoittunut lapsi minussa nostaa päätään, voi minussa oleva viisas ja rakastava aikuinen puhua lapselle rauhoittavasti. ”Ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin, olet vain surullinen ja sinulla on oikeus siihen. Se menee kuitenkin ohi ja kohta helpottaa.” Oikein voimakkaan ahdistuksen kourissa voi auttaa itse itseään myös kosketuksen avulla, jos ajatuksia on vaikeampi saada suunnattua uudelleen. Käsi tai kädet rintakehän päällä lohtua antamassa tai käsivarren/jalan silittäminen rauhoittavasti saattaa auttaa kummasti.

Nyt oloni alkaa jo keventyä ja ajatukseni ovat ottaneet projektiksi tämän kipukohdan työstämisen. Jonkun sanonnan mukaanhan yksikään vihollinen ei voi minua satuttaa, jos minulla ei ole vihollista sisälläni. Tämäkin vuorokauden mittainen angstailu siis johtuu minusta itsestäni. Ei tökeröstä kommentista tai sen esittäjästä, vaan siitä että sisälläni on vielä joku minulta itseltäni parantavaa rakkautta ja myötätuntoa vaativa pieni pimeä piste. Siellä kytee virheellinen uskomus, etten ole riittävä ja rakkauden arvoinen tällaisenaan.

PS: Jos joku vielä ei ole hoksannut, facebook-sivuani seuraamalla saa heti ilmoituksen, kun lataan uutta pähkäilyä blogiini ja siellä postaan välillä muutakin enenevässä määrin. Sivun osoite allaolevassa kuvassa :)

Vihatun opettajan arvokkaat läksyt

Tänään minulle tuli voimakas intuitio kirjoittaa arasta, mutta ajankohtaisesta aiheesta. Lemmy, David Bowie ja tänään Alan Rickman siirtyivät ajasta ikuisuuteen ja kuolema tuntuu olevan nyt puheenaiheena ympäri maailman. Ihmiset surevat näiden taiteilijoiden menetystä sekä yksin että yhdessä heidän elämäntyötään muistellen.

Luin yöllä Elizabeth Perun blogipostauksen, jossa hän kirjoittaa näin: ”Throughout this year we will likely see an increase in the deaths and passing of major creative artists. Artists who have impacted the global psyche and with their passing will trigger mass awakenings. Why? Well these passings will remind us of the fleeting nature of our Earth life. We are reminded that we are here to express who we are and not just live like robots and slaves to our controlling ways. When a great artist dies, we again watch, listen and sink into their art form. It brings up memories of times passed, perhaps times when we were free and happy. We then question our own lives and what we are or are not doing to express the beauty within our soul. Can you relate?”

lähde: http://elizabethperu.com/blog/2016/1/13/2016-and-the-passing-of-souls

Olen seurannut Elizabethin kirjoituksia jo reilun vuoden ja todennut ne hyvinkin paikkansapitäviksi. Tämä kirjoitus herätti minussa paljon ajatuksia ja jäin vielä ennen nukahtamista tahtomattanikin miettimään, ketä tuohon ”kutsuntaerään” mahtaakaan vielä kuulua. Yllätys oli silti melkoinen, kun jo tänään tuli tieto Rickmanin kuolemasta. Huh..

Kuolema on koskettanut viime aikoina myös minua ja useita ystäviäni henkilökohtaisesti. 2014 toukokuussa kuoli rakas mummoni 96-vuotiaana ja lokakuussa ensi kertaa ystävä, aivan yllättäen. Kerron jäljempänä hänestä vielä lisää nimellä V. Shokki ja suru vei jalat alta kuultuani uutisen torstaina. Vasta maanantai-iltana olin hänen kanssaan juuri jutellut ja odotin seuraavaa tapaamistamme, jota ei sitten enää tullutkaan. Viime vuonna marraskuussa yhtä yllättäen rakas ystävä menetti aviomiehensä ja jouluaaton aattona vielä yhteinen ystävämme T. ajoi kuolonkolarin.

Kuolema on kasvoton, armoton ja lahjomaton. Se on se opettaja, jota kaikki vihaavat tai pelkäävät, mutta jonka tunnille on vain pakko jossain vaiheessa mennä. Ja ne läksyt tuntuvat usein liian vaikeilta ja raskailta. Ne jättäisi mieluummin tekemättä vaikka ”hukkaamalla” kirjan tai ”unohtamalla” kotiläksyt. Mutta sitäkin enemmän ne ovat juuri niitä tärkeimpiä läksyjä. Niitä, joiden osalta ehkä vasta vanhempana tajuaa tehneensä itselleen karhunpalveuksen lintsaamalla ja laiminlyömällä läksyt.

Surutyö voi olla pitkä ja kivinen tie, mutta sille on uskallettava lähteä. Rakkaudesta itseään kohtaan on kohdattava ja käytävä läpi hirvittävä tunnemyräkkä, jotta pystyy päästämään irti ja toipuminen menetyksestä voi vähitellen alkaa.

V:n kanssa meillä oli hyviä keskusteluja ihmisen syvimmästä olemuksesta juuri ennen hänen kuolemaansa. Olimme samaa mieltä siitä, kuinka harhaanjohtavaa ja raskasta on egoon samaistuminen ja sen kautta eläminen. Meillä oli molemmilla myös kokemuksia egojemme syrjäyttämisestä. Hetkistä, joina pääsimme irti erillisyyden harhasta ja olimme yhtä kaiken olevaisen kanssa puhtaimpana olomuotonamme. Energia, värähtely, valo, rakkaus... Sinulla V oli erityisen kova kaipuu takaisin tuohon tilaan, vapauteen kaikista maallisista rajoituksista. Ehkä jollain tasolla tiesitkin jo sinne pian olevasi menossa.

Vasta kuolemasi jälkeen kuitenkin annoit minulle arvokkaimman lahjan, mitä ystävältä voi saada. Siitä olen ikuisesti kiitollinen ja toivon siitä olevan lohtua muillekin rakkaidensa kuoleman kohdanneille. Tuo lahja oli useat viestisi eri muodoissaan kuolemasi jälkeen. Sinä vahvistit minulle konkreettisesti, että kuolema ei ole minkään loppu. Jätit vain tuon maallisen ihmisruumiisi ja muutit muotoa, mutta et kadonnut minnekään tai lakannut olemasta olemassa. Autoit meitä ystäviä järjestämään muistotilaisuutesi muutamassa päivässä ja kävit unissa hyvästelemässä meitä, olit tilaisuudessa vahvasti läsnä ja hautausmaakäynneillänikin olet useamman kerran ilmoittanut olevasi paikalla.

Niin katkeransuloisia kyyneleitä kuin jokainen yhteydenottosi saakin aikaan, samalla tunnen suunnatonta rauhaa. Sinä olit siirtymään jo valmis ja nyt nautit siitä vapaudesta, josta täällä niin haaveilit, enkä ole sinua menettänyt vaan yhteytemme on vain entistä aidompi ja vahvempi. Ansiostasi olen myös itse nyt vahvempi ja pelottomampi, valmiimpi myös näin empaattina kohtaamaan niin monien läheisten ja yhteisten ystävien surun T:n siunaamis- ja muistotilaisuudessa ensi viikolla.

Kiitos myös T, että avasit minulle sisintäsi puolentoista vuoden tuttavuutemme aikana. Yhteys on auki edelleen, jos sinulla on asiaa. Tämä biisi on sinulle <3

Näen sinussa itseni

Tovi onkin vierähtänyt viime postauksesta ja silloin lupailin syventyä paremmin tähän teemaan.. Uudenvuoden lupauksena teille, jatkossa tulee 1-2 postausta viikkoon :)

Aikaisemmassa postauksessa puhuin siitä, kuinka näemme vain itsemme toisissa ja toimimme peilinä toisillemme. Heijastamme toiseen ennakkoluuloja omasta kokemusmaailmastamme (tai muiden) ja tahtomattammekin meissä herää usein jonkinlaisia odotuksia. Taitaa olla mahdotonta kohdata ihminen täysin avoimin mielin, kuin tyhjä canvas, ilman että mielemme tietokone automaattisesti rakentaa hänestä analyysiä heijastaen häneen pelkojamme tai toiveitamme.

Toinen voi kohdata minut vain niin syvästi, kuin on kyennyt itsensä kohtaamaan. Itsetuntemuksen puuttuessa ihminen on lähestulkoon täysin ulkoaohjautuva – hän ainoastaa reagoi ulkopuolelta tuleviin ärsykkeisiin ikäänkuin automaattiohjauksella, ymmärtämättä ehkä lainkaan miksi.

Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt osan elämäntehtävääni olevan toimia tietynlaisena tienraivaajana. Pitkään kärsin siitä, että toistuvasti minut ymmärrettiin väärin eri yhteyksissä ja se sai minut käpertymään entistä enemmän kuoreeni. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen sain kuulla mm. ystäviltäni, kuinka he olivat saaneet minusta aivan vääränlaisen kuvan ensitapaamisella. Onnistuin avaamaan ainakin heidän silmiään omille ennakkoluuloilleen – kaikki ei todella ole sitä miltä saattaa näyttää. Jokainen uusi tapaaminen uuden tuttavuuden kanssa tuo minusta esiin enemmän, kerros kerrokselta kuorin itseäni esiin ja joskus yllätän jopa itsenikin :D

Esimerkiksi ulkonäköön liittyvät seikat, kuten tatuointini herättävät monissa ihmisissä mielleyhtymiä, jotka useimmiten menevät metsään. Rikollinen, narkkari, tyhmä, helppo/tyrkky... ellei todella pysty katsomaan ihoa – kirjaimellisesti pintaa syvemmälle – keskustelu kanssani jää lyhyeksi. Toinen vahvasti leimaava asia on ollut alusta saakka työskentelyni aikuisviihdealalla ja se jakaa suhtautumistavat karkeasti kolmeen lähinnä kai sen mukaan, mikä on henkilön oma suhde ko. viihteeseen. Olen joko jollain tapaa vastenmielinen/likainen/uhkaava tai houkutteleva/kiihottava/yliseksualisoitu objekti. Järki-ihmiset ja ystäväni suhtautuvat asiaan neutraalisti.

Tämä on ollut minulle vaikein asia käsittää ja käsitellä. Itse en arvota ihmisiä heidän ammattinsa tai työtehtäviensä perusteella, saati sitten kuvittele työn määrittävän ihmisen identiteetin ja kiinnostuksen kohteet täysin. Sellaisiin kuvitelmiin minä olen törmännyt kuitenkin jatkuvasti ja minusta se tuntuu yhtä absurdille ja vaivaannuttavalle, kuin jos itse menisin jututtamaan jotain näyttelijää roolihahmonaan ja purkaisin häneen elokuvan/tv-sarjan minussa herättämiä tunteita.

Toivon, että minun tienraivaamisestani on apua muille. Jotta me jokainen tarkastelisimme omia ennakkoluulojamme ja suhtautuisimme toisiimme avoimin mielin. Mielestäni maailmaa ja kanssaihmisiä voi katsella kahdenlaisten linssien läpi. Toisissa kuvan piirtää pelko ja toisissa rakkaus. Itse valitsen ehdottomasti ne rakkauslasit. Jotta me kaikki tulisimme kohdatuksi rakkautena, josta olemme lähtöisin ja loputtomana potentiaalina luoda tähän maailmaamme jotain ainutlaatuista.