lauantai 13. helmikuuta 2016

Ikäkriisiä vai mitä ihmettä...?

Vietän huhtikuussa nelikymppisiäni ja se sai minut hiljattain miettimään ikääni ja suhdettani vanhenemiseen. Muutama vuosi sitten vielä odotin näitä pyöreitä jokseenkin kauhunsekaisin tuntein ja tunsin itseni vanhemmaksi kuin nyt olen. Monen asian summana varmastikin, mutta tunnelmat ovat nyt hyvin toisenlaiset. Koen olevani tasapainoisempi ja viisaampi kuin koskaan ja olen melko tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, vaikkei se aivan unelmaelämääni vastaakaan (vielä).

Ennen kaikkea olen viime vuosina löytänyt todella itseni ja löytänyt jotakuinkin pysyvän mielenrauhan ja tyytyväisyyden nuoruuden kipuilun ja tunne-elämän vuoristoradan tilalle. Pikkujutut eivät enää venettä keikauta ja rautaisilla hermoillani pysyn viilipyttynä tilanteessa kuin tilanteessa.

Kuinka väärässä sitten eilen koinkin olleeni henkisestä vahvuudestani... Vietin ”tyttöjen iltaa” kaksin minua 10 vuotta nuoremman ystäväni kanssa paikallisen nuorison suosimassa yökerhossa. Menimme sinne ikäjakaumasta huolimatta puhtaasti musiikin perässä fiilistelemään, molemmat kun tykkäämme tanssia. Joku nuorimies yritti jututtaa ystävääni ja kysäisi sitten, että ”onko sulla pahasti juttu kesken äitisi kanssa”. Auts!!!

Yhtäkkiä tuntuukin kipua vanhassa haavassa, jonka luulin jo parantuneen. Hei vaan vanha ystäväni Ulkopuolisuuden tunnelukko ja siihen perään voimakkaasti eskaloituen monta hyvin ikävää tunnetta; häpeä, epävarmuus, suru, ahdistus. Ennen kuin huomaankaan, olen emotionaalisesti taas se 12-vuotias jatkuvasti sairastava rillipäinen rimppakinttu. Koko ajan ylimielisiltä kasvoilta minuun porautuvien arvostelevien katseiden alla ilman pakopaikkaa välitunnilla, kun opettajat eivät näe. Joka hetki pelkään, mistä suunnasta tulee seuraava pilkkahuuto, lyönti, potku tai päälle räkäisy.

En saa ravistettua pahaa oloa pois ja lähdemme ulos yökerhosta Hämeenkadun pikkupakkaseen rauhoittumaan. Vaikka meillä oli ystäväni kanssa ihana ilta, tuo epämääräinen suru ja ahdistus tulee mukanani vielä sänkyyn. Ennen nukahtamista aivoni pyörittävät minulle takaraivossa vielä lapsuusmuistoja yksin itkien nukahtamisesta seuraavaa koulupäivää peläten. Silloin unissakin vielä toistuivat luokkakavereiden puheet eri tavoista, kuinka he mm. haluaisivat hitaasti kiduttaa minut kuoliaaksi ja eräskin rinnakkaisluokkalainen poika, joka sanoi aina minut nähdessään ”tapa ittes”.

Vielä tänään ryhti vetää väkisin minut vähän kumaraan, kiristys lapojen välissä ja möykky rinnassa tekee hengittämisestä raskasta, pala nousee kurkkuun ja itkettää. Ensireaktiona tekee mieli sulkeutua makuuhuoneeseen ja käpertyä sänkyyn. Egoni tahtoisi kovasti saada minut vellomaan itsesäälissä, uhriutumaan. Vertaamaan itseäni muihin harhakuvitelmilla, että muut ovat paljon onnellisempia ja on suurta vääryyttä, ettei minulla ole ollut vuosikausiin edes parisuhdetta. Mikäpä olisi ollut sen parempi kilpi tuonkin kommentin aiheuttaman kivun valheelliseen väistämiseen, kuin mukana ollut tai kotona odottava mies. Ehkäpä egoni yllyttäisi minua hakemaan jopa huomiota säälin muodossa tai kehuina ystäviltäni.

Taas kerran on pysähdyttävä prosessoimaan, mitä sisälläni tapahtuu. Kokemuksen pilkkominen osiin helpottaa tälläkin kertaa; minä en ole suru ja yksinäisyys vaan ne ovat vain kokemiani tunteita. Tunteet tulevat ja menevät. Voimakkaat emootiot tuntuvat myös fyysisinä kipuina ja ahdistuksina, mutta se on vain viisaan kehoni varoitusmerkki pysähtyä hengittämään ja tarkkailemaan itseäni. Surua aiheuttavat nyt paljolti menneet kokemukset, enkä elä enää menneisyydessä. Tässä hetkessä kaikki on hyvin, tunnen vain itseni surulliseksi ja yksinäiseksi ja se on ihan ok. Yritän parhaani mukaan tarkkailla tunteitani samaistumatta niihin, antamatta niiden viedä minua mukanaan.

Kuulostelen ajatuksiani, tunteitani ja kehoni tuntemuksia lempeydellä ja myötätunnolla, kritisoimatta tai yrittämättä väkisin ”kerätä itseni”. Tässä kohdassa usein auttaa pieni pään sisäinen ajatusleikki. Kun haavoittunut lapsi minussa nostaa päätään, voi minussa oleva viisas ja rakastava aikuinen puhua lapselle rauhoittavasti. ”Ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin, olet vain surullinen ja sinulla on oikeus siihen. Se menee kuitenkin ohi ja kohta helpottaa.” Oikein voimakkaan ahdistuksen kourissa voi auttaa itse itseään myös kosketuksen avulla, jos ajatuksia on vaikeampi saada suunnattua uudelleen. Käsi tai kädet rintakehän päällä lohtua antamassa tai käsivarren/jalan silittäminen rauhoittavasti saattaa auttaa kummasti.

Nyt oloni alkaa jo keventyä ja ajatukseni ovat ottaneet projektiksi tämän kipukohdan työstämisen. Jonkun sanonnan mukaanhan yksikään vihollinen ei voi minua satuttaa, jos minulla ei ole vihollista sisälläni. Tämäkin vuorokauden mittainen angstailu siis johtuu minusta itsestäni. Ei tökeröstä kommentista tai sen esittäjästä, vaan siitä että sisälläni on vielä joku minulta itseltäni parantavaa rakkautta ja myötätuntoa vaativa pieni pimeä piste. Siellä kytee virheellinen uskomus, etten ole riittävä ja rakkauden arvoinen tällaisenaan.

PS: Jos joku vielä ei ole hoksannut, facebook-sivuani seuraamalla saa heti ilmoituksen, kun lataan uutta pähkäilyä blogiini ja siellä postaan välillä muutakin enenevässä määrin. Sivun osoite allaolevassa kuvassa :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti