Happihypyllä takaisin tähän hetkeen

Lähes neljän viikon flunssan jäljiltä olen aika väsynyt ja jotenkin alavireinen puhdin puuttesta. Olen sopinut jo paljon menoja, tulevan viikon melkein täyteen ja nyt pitäisi puristaa vielä runosuonta tämän tuoreen blogini käynnistelemiseksi. Vähän stressaa, tunnen turhautumista ja olen lykännyt aloittamista jo pari tuntia tappaen aikaa surffaamalla netissä. Mieleen hiipii jo inhottava epävarmuuden tunne ja ihan kuin muutama päivä sitten tuntemani selkeys olisi kadonnut. Epämiellyttävien tuntemusten ja ajatusten huomioiminen alkaa herättää ärtymystä ja haluan jättää koko homman tänään sikseen. Tuleekohan tästä nyt yhtään mitään....


Heitän takin päälle ja lähden pikku happihypylle pimeään syysiltaan. Kävellessäni teen tietoisuusharjoitusta, eli yritän keskittyä kaikin aistein vain kävelyyn ja ympäristöön – päästäen irti muista päässäni risteilevistä ajatuksista. Vedän syvään henkeä, haistelen ilmaa ja havainnoin miltä hengittäminen tuntuu. Sora rapisee kenkieni alla joka askeleella, tunnustelen maata jalkojeni alla ja kuuntelen ympäristön ääniä. Tuuli humisee hiljaa, jossain kauempana koira haukkuu. Ihastelen katulamppujen valossa ruskan värjäämien lehtien liikettä tuulenvireessä.


Viisi minuuttia riittää ja oloni on rentoutunut, turhautuminen kaikonnut. Hymyilen ymmärrettyäni, että tämähän on juuri hyvä aihe kirjoittaa. Kävelen vielä kymmenisen minuuttia takaisin kotiin ja avaan hyvillä mielin läppärin. Hyvin pienellä vaivannäöllä sain raitista ulkoilmaa, pääsin eroon turhista suorituspaineista ja tunnen olevani taas oman elämäni ohjaimissa.


Kokeiltuani aikanaan ensi kertoja tietoisuustaitoharjoituksia, ne tuntuivat mielestäni ihan idioottimaisilta. ”Kyllähän mä nyt hengitän ihan automaattisesti, miksi siihen pitää näin keskittyä” ja ”enhän mä nyt aakkosiakaan ala tankkaamaan alusta, kun olen lukenut jo 35 vuotta” ajattelin mielessäni turhautuneena ja välillä hyvin ärsyyntyneenäkin. Ihmettelin oliko harjoituksissa mitään järkeä, kun en heti saavuttanut niillä jonkinlaisia mielestäni konkreettisia tuloksia. Ei tämä vaan ole mun juttu, mutta kokeillaan nyt vielä vähän jatkaa. Eipä siitä haittaakaan ole.


Onneksi en heittänyt hanskoja naulaan! Parempia, ihan jokaiselle sopivia työkaluja ei omien tunteiden ja ajatusten säätelyyn oikeastaan ole olemassa. Lämpimästi suosittelen jokaiselle, joka on kyllästynyt epämääräisiin ahdistuksen tunteisiin, masentuneisuuteen, paniikkioireisiin, neuroottisuuteen, vuoristorataa muistuttavaan tunne-elämäänsä tai rajuihin tunnepurkauksiin. Tietoista syömistä opettelemalla voi myös päästä eroon tunnesyöpöttelystä ja syömishäiriöistä.


Kirjavinkit aiheesta:


Kabat-Zinn, J. (2007). Täyttä elämää
Orsillo, S. & Roemer, L. (2011). Mielekkäästi irti ahdistuksesta
Williams, M. (ym.) (2009). Mielekkäästi irti masennuksesta

Sukellus syvyyksiin

Yritin hetken kehitellä kevyempää aloitusta vaikkapa tämänhetkisistä kuulumisista, mutta homma nyt vaan lähti luisumaan tällaiselle syväsukellusosastolle. Jos ilmenee sulatusvaikeuksia, otan palautetta mielelläni vastaan :)

Kun pääsee irti egon yliotteesta ja tavoittaa tietoisuuden tilan omien ajatustensa tarkkailijana, alkaa kuin itsestään janota henkistä kasvua. Elämä muuttuu ahdistavan draaman näyttämöstä mielenkiintoiseksi pelilisaliksi, jossa ei ole enää olemassa erillistä ”minua” ja sen ulkopuolella olevia ”muita”. On vain yksi tietoisuus peilaillen itseään muista palasistaan.


Välillä havahdun hämmästelemään kyvyttömyyttäni enää taantua tiedostamattomuuden tilaan esimerkiksi elokuvaa katsellessa. Telkkaria en käytännössä 5-6 vuoteen ole oikeastaan katsonutkaan, mutta seuraan netistä joitakin sarjoja tai katson elokuvia. Juuri nyt olen muutamaa viimeistä jaksoa vaille katsonut Breaking Badin 5 tuotantokautta. Havahdun jatkuvasti sen herättämiin erilaisiin tunnetiloihin ja ajatuksiin, mutta en osaa enää jättää asiaa ”onpas helvetin ärsyttävä tyyppi”- tasolle. Ehei.. hitaasti etenee sarjan seuraaminen, kun joka jakson jälkeen käyn jollain tasolla läpi sen herättämät ajatukset ja kaivan ne auki. Miksi tuo tyyppi ärsyttää minua? Miksi tuohon hahmoon on helppo samastua, mutta tuohon ei millään? Miksi minusta tuntuu ”oikealle” jonkun hahmon kuolema ja toisen kuolema harmittaa?


Läheskään aina vastaukset eivät ole imartelevia, mutta suhtaudun niihin hyvin neutraalisti. Kuin tiedemies löydöksiinsä, suurella uteliaisuudella vailla arvostelua. Sillä löydökset ovat vain löydöksiä, eivät hyviä eikä huonoja. Välillä naurahdan hölmistyneenä saatuani itseni siinä sivussa kiinni kaksinaismoralismista tai tunnistettuani ärtymyksen johtuvan vaikka piirteestä, jonka tunnistan itsessäni, mutta en haluaisi sitä myöntää. Vähän kuin kulkisin mieleni pimeissä sopukoissa öljylamppu kädessä. Jossain pimeässä nurkassa olisi luuranko ja toisessa hämähäkkejä. Ne nähtyäni en kuitenkaan käännä päätäni pois tai kavahda ja huuda hyi, vaan tyydyn toteamaan että onpas mielenkiintoista. Ai täällä on tällaista. Mitähän tuota löytyy, jos menen vielä vähän syvemmälle?


Kaikissa meissä on tuota pimeyttä. Jos sen olemassaolon yrittää kieltää, se todennäköisesti vain kasvaa – tai purkautuu pintaan heikolla hetkellä. Kun uskaltautuu sen öljylampun kanssa kaikessa rauhassa tarkastelemaan niitä pimeitä luolia arvostelematta, tietoisuuden valon lisääntyessä pimeydelle ei jää enää juuri tilaa.


Monihan avaa työpäivän jälkeen TV:n ”voidakseen olla ajattelematta mitään ja rentoutuakseen”. Yleensä se kuitenkin toimii juuri päivastoin. Mainosten tarkoitus on saada meidät tuntemaan tyytymättömyyttä itseemme ja elämäämme, viljellen mielikuvia elämänlaatua tai ulkonäköä kohentavista tuotteista. Tosi-tv herättää sisäisen tuomarimme. Nauramme itsensä nolaavalle BB-kilpailijalle tai sinkkulaivan epätoivoiselle rakkaudenetsijälle ja egomme vahvistaa otettaan meistä saatuaan annoksen ylemmyydentunnetta. ”Siis minä en kyllä olisi noin tyhmä/ruma/lihava/nolo/väärässä tai varsinkaan kuvittelisi itsestäni tai kyvyistäni liikoja kuten tuo Bile-Dani/Tuksu...”




Juha Kuvajaista lainaten: ”Näet toisessa vain itsesi. Me olemme kaikki omien ajatustemme ja käsitystemme vankeja ja heijastamme näitä mielikuvia lakkaamatta toisiin ihmisiin. Tajuamatta, että emme koskaan näe toista sellaisena kuin hän todellisuudessa on, vaan ainoastaan omien menneiden kokemustemme värittämänä.”Jokainen ihminen voi siis opettaa meille jotain itsestämme. Avain siihen on vain olla halukas tuo asia kohtaamaan :)

Hello world - long time no see

Viime vuodet olen viettänyt töiden kannalta hiljaiseloa monestakin syystä. Tärkein niistä on kuitenkin ollut se, että koin tulleeni tietyllä tavalla tieni päähän aikuisviihdealalla. En kuitenkaan halunnut heittää hukkaan yli kymmenen vuoden kokemusta ja otti aikansa, ennenkuin ajatukseni jalostuivat ja uusi suunta kirkastui.


Olen aina ollut hyvin empaattinen ja halunnut työnikin kautta tuoda iloa muille. Vuosien ajan esiintyessäni mm. erotiikkabaareissa, messuilla ja alan liikkeissä samat ihmiset hakeutuivat minua tapaamaan töihin kerta toisensa jälkeen. Kun olen aina ollut hyvin itsetietoinen jalat maassa-tyyppi, ymmärsin ettei se johtunut ylivertaisesta kauneudestani, tanssitaidoistani tai huippukunnossa olevasta vartalostani :) Kysymys oli siitä, että nautin esiintymisestä täydestä sydämestäni ja otin intensiivisesti kontaktia yleisööni. Sen lisäksi vietin aikaani todella juttelemalla asiakkaille. Minulle oli tärkeämpää töissäkin löytää yhteys ihmiseen. Siksi istuin usein tuntikausiakin saman ihmisen pöydässä, vaikkei shampanjaa tolkuttomasti virrannut tilipussiani kartuttaen. Rahoillaan leveilevät, usein hyvin ylimielisesti käyttäytyvät miehet saivat kyllä aina takuuvarmasti muuta seuraa pöytäänsä... Minä en kyennyt löytämään sellaista naamiota kasvoilleni, että olisin hymyillen näitä herroja mielistellyt euronkuvat silmissä. Toisin sanoen empaattisuuteni ja inho pinnallisuutta kohtaan oli kyllä melkoinen heikkous työssäni.


Sen lisäksi, että nuorempana (joskus liikaakin) välitin muista ihmisistä, olin pitkään hukassa itseni kanssa. Suunta kateissa ajelehdin, en osannut usein asettaa rajojani ja pahimmillaan en oikein edes tiennyt kuka olen. Kameleonttimaisesti omaksuin niin monia erilaisia rooleja ympäristön minua kohtaan asettamia odotuksia peilaillen. Elämä on kuitenkin jännästi auttoi minua isojen menetysten muodossa. Menetysten, joita niin kovasti aina olin pelännyt. Kuitenkin niiden kautta, kuorien itseäni kerros kerrokselta kuin sipulia, paljastui se olennainen. Vasta tietyllä tavalla kaiken menettäneenä, täysin riisuttuna kykenin kääntämään katseeni sisäänpäin. 

Elämäni paras matka on ollut matka itseeni ja se on avannut myös aidon yhteyden ulkopuoliseen maailmaan. Itsetuntemuksen kautta osaan nyt valjastaa vahvuuteni ja kokemukseni käyttöön. Olkoon tämä uusi alku. Tietynlainen Laura Leen ”level up”. Menneisyyteni on vahvasti osa minua ja myös hionut minusta juuri tämän ihmisen, joka tänään olen. Selvennän nyt kuitenkin vielä tässä lopuksi, että pornoleffoissa tai strippaamassa minua ei enää tulla näkemään.