Vihatun opettajan arvokkaat läksyt

Tänään minulle tuli voimakas intuitio kirjoittaa arasta, mutta ajankohtaisesta aiheesta. Lemmy, David Bowie ja tänään Alan Rickman siirtyivät ajasta ikuisuuteen ja kuolema tuntuu olevan nyt puheenaiheena ympäri maailman. Ihmiset surevat näiden taiteilijoiden menetystä sekä yksin että yhdessä heidän elämäntyötään muistellen.

Luin yöllä Elizabeth Perun blogipostauksen, jossa hän kirjoittaa näin: ”Throughout this year we will likely see an increase in the deaths and passing of major creative artists. Artists who have impacted the global psyche and with their passing will trigger mass awakenings. Why? Well these passings will remind us of the fleeting nature of our Earth life. We are reminded that we are here to express who we are and not just live like robots and slaves to our controlling ways. When a great artist dies, we again watch, listen and sink into their art form. It brings up memories of times passed, perhaps times when we were free and happy. We then question our own lives and what we are or are not doing to express the beauty within our soul. Can you relate?”

lähde: http://elizabethperu.com/blog/2016/1/13/2016-and-the-passing-of-souls

Olen seurannut Elizabethin kirjoituksia jo reilun vuoden ja todennut ne hyvinkin paikkansapitäviksi. Tämä kirjoitus herätti minussa paljon ajatuksia ja jäin vielä ennen nukahtamista tahtomattanikin miettimään, ketä tuohon ”kutsuntaerään” mahtaakaan vielä kuulua. Yllätys oli silti melkoinen, kun jo tänään tuli tieto Rickmanin kuolemasta. Huh..

Kuolema on koskettanut viime aikoina myös minua ja useita ystäviäni henkilökohtaisesti. 2014 toukokuussa kuoli rakas mummoni 96-vuotiaana ja lokakuussa ensi kertaa ystävä, aivan yllättäen. Kerron jäljempänä hänestä vielä lisää nimellä V. Shokki ja suru vei jalat alta kuultuani uutisen torstaina. Vasta maanantai-iltana olin hänen kanssaan juuri jutellut ja odotin seuraavaa tapaamistamme, jota ei sitten enää tullutkaan. Viime vuonna marraskuussa yhtä yllättäen rakas ystävä menetti aviomiehensä ja jouluaaton aattona vielä yhteinen ystävämme T. ajoi kuolonkolarin.

Kuolema on kasvoton, armoton ja lahjomaton. Se on se opettaja, jota kaikki vihaavat tai pelkäävät, mutta jonka tunnille on vain pakko jossain vaiheessa mennä. Ja ne läksyt tuntuvat usein liian vaikeilta ja raskailta. Ne jättäisi mieluummin tekemättä vaikka ”hukkaamalla” kirjan tai ”unohtamalla” kotiläksyt. Mutta sitäkin enemmän ne ovat juuri niitä tärkeimpiä läksyjä. Niitä, joiden osalta ehkä vasta vanhempana tajuaa tehneensä itselleen karhunpalveuksen lintsaamalla ja laiminlyömällä läksyt.

Surutyö voi olla pitkä ja kivinen tie, mutta sille on uskallettava lähteä. Rakkaudesta itseään kohtaan on kohdattava ja käytävä läpi hirvittävä tunnemyräkkä, jotta pystyy päästämään irti ja toipuminen menetyksestä voi vähitellen alkaa.

V:n kanssa meillä oli hyviä keskusteluja ihmisen syvimmästä olemuksesta juuri ennen hänen kuolemaansa. Olimme samaa mieltä siitä, kuinka harhaanjohtavaa ja raskasta on egoon samaistuminen ja sen kautta eläminen. Meillä oli molemmilla myös kokemuksia egojemme syrjäyttämisestä. Hetkistä, joina pääsimme irti erillisyyden harhasta ja olimme yhtä kaiken olevaisen kanssa puhtaimpana olomuotonamme. Energia, värähtely, valo, rakkaus... Sinulla V oli erityisen kova kaipuu takaisin tuohon tilaan, vapauteen kaikista maallisista rajoituksista. Ehkä jollain tasolla tiesitkin jo sinne pian olevasi menossa.

Vasta kuolemasi jälkeen kuitenkin annoit minulle arvokkaimman lahjan, mitä ystävältä voi saada. Siitä olen ikuisesti kiitollinen ja toivon siitä olevan lohtua muillekin rakkaidensa kuoleman kohdanneille. Tuo lahja oli useat viestisi eri muodoissaan kuolemasi jälkeen. Sinä vahvistit minulle konkreettisesti, että kuolema ei ole minkään loppu. Jätit vain tuon maallisen ihmisruumiisi ja muutit muotoa, mutta et kadonnut minnekään tai lakannut olemasta olemassa. Autoit meitä ystäviä järjestämään muistotilaisuutesi muutamassa päivässä ja kävit unissa hyvästelemässä meitä, olit tilaisuudessa vahvasti läsnä ja hautausmaakäynneillänikin olet useamman kerran ilmoittanut olevasi paikalla.

Niin katkeransuloisia kyyneleitä kuin jokainen yhteydenottosi saakin aikaan, samalla tunnen suunnatonta rauhaa. Sinä olit siirtymään jo valmis ja nyt nautit siitä vapaudesta, josta täällä niin haaveilit, enkä ole sinua menettänyt vaan yhteytemme on vain entistä aidompi ja vahvempi. Ansiostasi olen myös itse nyt vahvempi ja pelottomampi, valmiimpi myös näin empaattina kohtaamaan niin monien läheisten ja yhteisten ystävien surun T:n siunaamis- ja muistotilaisuudessa ensi viikolla.

Kiitos myös T, että avasit minulle sisintäsi puolentoista vuoden tuttavuutemme aikana. Yhteys on auki edelleen, jos sinulla on asiaa. Tämä biisi on sinulle <3

Näen sinussa itseni

Tovi onkin vierähtänyt viime postauksesta ja silloin lupailin syventyä paremmin tähän teemaan.. Uudenvuoden lupauksena teille, jatkossa tulee 1-2 postausta viikkoon :)

Aikaisemmassa postauksessa puhuin siitä, kuinka näemme vain itsemme toisissa ja toimimme peilinä toisillemme. Heijastamme toiseen ennakkoluuloja omasta kokemusmaailmastamme (tai muiden) ja tahtomattammekin meissä herää usein jonkinlaisia odotuksia. Taitaa olla mahdotonta kohdata ihminen täysin avoimin mielin, kuin tyhjä canvas, ilman että mielemme tietokone automaattisesti rakentaa hänestä analyysiä heijastaen häneen pelkojamme tai toiveitamme.

Toinen voi kohdata minut vain niin syvästi, kuin on kyennyt itsensä kohtaamaan. Itsetuntemuksen puuttuessa ihminen on lähestulkoon täysin ulkoaohjautuva – hän ainoastaa reagoi ulkopuolelta tuleviin ärsykkeisiin ikäänkuin automaattiohjauksella, ymmärtämättä ehkä lainkaan miksi.

Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt osan elämäntehtävääni olevan toimia tietynlaisena tienraivaajana. Pitkään kärsin siitä, että toistuvasti minut ymmärrettiin väärin eri yhteyksissä ja se sai minut käpertymään entistä enemmän kuoreeni. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen sain kuulla mm. ystäviltäni, kuinka he olivat saaneet minusta aivan vääränlaisen kuvan ensitapaamisella. Onnistuin avaamaan ainakin heidän silmiään omille ennakkoluuloilleen – kaikki ei todella ole sitä miltä saattaa näyttää. Jokainen uusi tapaaminen uuden tuttavuuden kanssa tuo minusta esiin enemmän, kerros kerrokselta kuorin itseäni esiin ja joskus yllätän jopa itsenikin :D

Esimerkiksi ulkonäköön liittyvät seikat, kuten tatuointini herättävät monissa ihmisissä mielleyhtymiä, jotka useimmiten menevät metsään. Rikollinen, narkkari, tyhmä, helppo/tyrkky... ellei todella pysty katsomaan ihoa – kirjaimellisesti pintaa syvemmälle – keskustelu kanssani jää lyhyeksi. Toinen vahvasti leimaava asia on ollut alusta saakka työskentelyni aikuisviihdealalla ja se jakaa suhtautumistavat karkeasti kolmeen lähinnä kai sen mukaan, mikä on henkilön oma suhde ko. viihteeseen. Olen joko jollain tapaa vastenmielinen/likainen/uhkaava tai houkutteleva/kiihottava/yliseksualisoitu objekti. Järki-ihmiset ja ystäväni suhtautuvat asiaan neutraalisti.

Tämä on ollut minulle vaikein asia käsittää ja käsitellä. Itse en arvota ihmisiä heidän ammattinsa tai työtehtäviensä perusteella, saati sitten kuvittele työn määrittävän ihmisen identiteetin ja kiinnostuksen kohteet täysin. Sellaisiin kuvitelmiin minä olen törmännyt kuitenkin jatkuvasti ja minusta se tuntuu yhtä absurdille ja vaivaannuttavalle, kuin jos itse menisin jututtamaan jotain näyttelijää roolihahmonaan ja purkaisin häneen elokuvan/tv-sarjan minussa herättämiä tunteita.

Toivon, että minun tienraivaamisestani on apua muille. Jotta me jokainen tarkastelisimme omia ennakkoluulojamme ja suhtautuisimme toisiimme avoimin mielin. Mielestäni maailmaa ja kanssaihmisiä voi katsella kahdenlaisten linssien läpi. Toisissa kuvan piirtää pelko ja toisissa rakkaus. Itse valitsen ehdottomasti ne rakkauslasit. Jotta me kaikki tulisimme kohdatuksi rakkautena, josta olemme lähtöisin ja loputtomana potentiaalina luoda tähän maailmaamme jotain ainutlaatuista.