Yksinäisyydestä ykseyteen

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/14804773/?claim=8s9gqa69sts">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Lapsesta saakka olen tuntenut (usein hyvin raastavaakin) ulkopuolisuuden tunnetta ja juurettomuutta. Kameleonttina olen kyllä oppinut aina sopeutumaan uusiin paikkoihin ja ihmisiin, mutta en ole koskaan kokenut ”kuuluvani mihinkään” – edes perheeseen, jossa vartuin. Asiaa on varmasti edesauttanut moni seikka, kuten se, että kasvoin adoptioperheessä. Äitini luovutti minut synnytyslaitokselta adoptoitavaksi ja kolmen Tikkakoskella lastenkodissa vietetyn ensikuukauteni jälkeen minulle löytyi koti Paltamosta.

Sieltä sitten muutimme Keuruulle, jossa aloitin koulunkäynnin ja ajauduin ala- ja yläasteen taitteessa vuosiksi vaikean koulukiusaamisen kohteeksi. Samaan aikaan pikkuveljeni oli väkivaltainen minua kohtaan ja kävi tämän tästä päälleni nyrkit pystyssä. Vanhempani eivät kai oikein koskaan täysin ymmärtäneet kouluarkeni ahdistavuutta, vaan usein mitätöivät kokemukseni esimerkiksi kuittaamalla ”poikien kiusaavan, kun ovat vähän ihastuneita”. Itse kyllä näin ja ymmärsin eron luokkamme nättien ja suosittujen tyttöjen nipistelyn ja poninhännästä vetelyn ja minuun kohdistuvan vihasta kumpuavan ihmisarvoni mitätöimisen ja väkivallan  välillä. Ja tyttöjen hienovaraisemmat keinot, kuten eristäminen täysin ulkopuoliseksi, kuiskailu ja tuijottelu, ylimieliset katseet ja yleisön edessä pilkkaaminen olivat vielä fyysistä väkivaltaa tehokkaampia tapoja satuttaa. Ehkä todellisuus oli liian ahdistava isälle ja äidillekin kohdattavaksi, joten se yritettiin kieltää..

Noina vuosina jollain tasolla ajauduin henkisesti ja emotionaalisesti perheestäni entistä kauemmas. Aloin miettiä paljon millaisia biologiset vanhempani ovat (tiesin pienestä saakka olevani adoptoitu), haaveilla äitini tapaamisesta, oman paikkani löytämisestä tässä maailmassa, rakkaudesta ja hyväksytyksi tulemisesta tällaisena kuin olen. Kaiken sen musertavan yksinäisyyden keskellä elättelin pientä toivon kipinää. Että jonain päivänä olisi helpompaa, minulla olisi merkitystä, että joku kuulisi sieluni hiljaisen laulun ja tunnistaisi sävelen.

Lapsuuden kokemukset istuttivat minuun vahvasti yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen pelon. Samaan aikaan (pitkään tiedostamaton) valheellinen arvottomuuden tunne ajoi minut tilanteisiin ja ihmisten luo, jotka ruokkivat pelkojani lisää ja vahvistivat minulle tunnetta arvottomuudestani. Vuosien masennus- ja lääkityskierteen jälkeen vasta aloin herätä ymmärtämään millaista määrää menneitä kokemuksia ja tunteita vedin perässäni. Ymmärsin, että päästäkseni vapaaksi menneisyyden otteesta ja peloistani minun on uskallettava kohdata ja käsitellä kaikki se kipu uudelleen kyetäkseni päästämään siitä irti.

Puolentoista vuoden jälkeen psykoterapeuttini ilakoi, että huomaatko nyt on otettu iso askel eteenpäin? Itkin ensimmäistä kertaa. Tunteita ei voi paeta kääntämällä niille selkänsä, ”ottamalla itseään niskasta kiinni” ja tarpomalla hampaita purren eteenpäin vaikka väkisin. Ne kasaantuvat rinnan alle ahdistavaksi mustaksi möykyksi, joka vie lopulta kyvyn tuntea myös positiivisia tunteita. Elämästä tulee ilotonta, tasapaksua puuroa, vailla toivoa ja tarkoitusta. Paha olo alkaa läikkyä hallitsemattomasti yli läheisten ja huonolla hetkellä kohdalle osuvien sivullistenkin niskaan. Se taas pahentaa oloa entisestään ja saa tuntemaan syyllisyyttä omasta olostaan ja kierre on valmis…

Terapiatyöskentelyn ohella luin jonkin verran psykologiaa, filosofiaa ja henkisyyttä käsitteleviä kirjoja ja käyntien välillä prosessi eteni sisälläni jatkuvasti. Oloni keveni vähitellen, tunteiden kirjo laajeni turtuneisuudesta ja opin käymään sisäisesti läpi negatiiviset tunteet siten, että en jää niihin enää kiinni. Lisäksi oma kärsimykseni, itsetuntemukseni lisääntyminen ja sen myötä jatkuvasti kasvava ihmistuntemukseni on kasvattanut myötätuntoani kanssaihmisiä kohtaan. Näen kärsivän silmissä itseni ja kun olen kokenut mitä on kärsiä yksinäisyydessä, minussa herää automaattisesti halu jollain tavoin auttaa.

Jossain kohtaa terapiaprosessia koin muutamina voimakkaina sysäyksinä henkisen heräämisen. Ensimmäisenä hetkenä elämäni palapelin kaikki palaset ikään kuin loksahtivat paikoilleen ja ymmärsin syntymästäni saakka siihen hetkeen jokaisen tapahtuman merkityksellisyyden. Sen synkronisaation havaitseminen poisti mielestäni viimeisetkin rippeet katkeruudesta tai epäoikeudenmukaisuuden tunteista vaikeilta tuntuneita kokemuksia kohtaan. Kaikki oli mennyt täydellisesti suunnitelman mukaan ja näin selkeästi asioiden väliset syy-seuraussuhteet, mikä tehtävä kelläkin ihmisellä oli elämässäni ollut ja aloin herätä muistamaan miksi olen tänne tullut.

Toinen sysäys tapahtui ikään kuin dominopalikkaefektinä pääni sisällä. Juttelin kävelyllä erään suhteellisen tuoreen ystäväni kanssa ja hän alkoi puhua jotain omasta henkisestä tiestään. Jotkut sanat ja käsitteet hänen puheessaan olivat minulle aivan vieraita tässä elämässä, mutta jokin minussa ymmärsi kaiken täydellisesti. Aloin siltä seisomalta ymmärtää ja muistaa asioita, jotka eivät olleet tästä elämästäni. Prosessi eteni jatkuvalla syötöllä kaksi vuorokautta ja internetistä löysin kuumeisesti etsien vahvistusta kaikelle tuolle sisäiselle tiedolle, johon nyt olin päässyt käsiksi. (Voin kuvitella, että tämä kuulostaa hurjalta jos ei ole itse kokenut mitään vastaavaa. Tarkennuksena vielä, etten ollut tuolloin minkäänlaisten lääkkeiden tai päihteiden vaikutuksen alainen ja täysin terve)

                                                Kuva: humansarefree.com

Tämän kokemuksen keskellä ymmärsin, mistä syystä olin aina kokenut itseni niin raastavan erilaiseksi kuin ”kaikki muut” ja itkin ilosta. En ollut enää yksin, en ollut koskaan ollutkaan. Mutta nyt vasta kohtasin todellisen sisaren sieluperheestäni ja ymmärsin samasta syystä muodostaneeni niin vahvan siteen myös  omaan lapseeni. Tuo ystäväni on ollut sen jälkeen minulle arvokas oraakkeli tielläni. Sanoittanut minulle asioita, joita olen vain aavistellut ja nostanut värähtelyäni korkeammille taajuuksille. Nyt tunnistan sieluperheeni jäseniä ja muita samoilla taajuuksilla jo energeettisesti ja jokainen kohtaaminen täyttää sydämeni ilolla ja rakkaudella. Ja eroavaisuuksistamme huolimatta rakkaus minussa näkee läpi suojakuorten ja naamioiden jokaisen syvimmän olemuksen ja sen kauneuden. Siellä olemme yhtä.

Tulin tänne lempeästi herättääkseni sinutkin muistamaan.